300_7571500Esikoisteos Pimeä huone ja kirjoittaminen, joka alkoi kuin salamaniskusta

On vuosi 1988. Herään kello viisi aamulla. Uni on poissa. Mitä tekisin? Kun en keksi vastausta, menen ja herätän äitini. Se tuskin on asiallista, mutta hei, olen seitsemäntoista ja maailmassa hyvin vähän minuun päteviä käytössääntöjä. Hopeinen pääkallo korvassa heiluen kiiruhdan vanhempieni makuuhuoneeseen, isken käteni yhteen ja alan vaatia ratkaisuja. ”Ei mitään tekemistä”, valitan. ”Vai niin”, sanoo äitini, ”mitä jos lukisit?” ”Kukaan, EI KUKAAN, järkevä ihminen lue kello viisi aamulla”, tiuskaisen ja mulkoilen sinisenmustan tukkani alta. Johon äitini: ”Kirjoita.” Ja jostakin syystä, jota en tiedä, alan kirjoittaa. Kun kello tulee kahdeksan, kävelen keittiöön, jossa muu perheeni on aamupalalla ja ilmoitan: ”Tässä ovat romaanini ensimmäiset liuskat.”

Kerron tarinaa usein, kun minulta kysytään, miten aloin kirjoittaa. ”Aamuyöllä”, sanon. ”Kuin salamaniskusta. Kirjoittaminen alkoi yhtäkkiä ja on jatkunut siitä saakka. Uskon, että jokaisella on oma juttunsa, ja minun juttuni ovat sanat.” Tarinassa on jotakin mystistä, ja hyvä niin, sillä muutoin mystiikka on kirjailijana tekemästäni työstä kaukana. Parasta tarinassa on, että kun esikoisromaanini Pimeä huone vuonna 1993 julkaistiin, siinä oli sama päähenkilö kuin aamuyöllä viittä vuotta aiemmin kirjoittamassani tekstissä.

Aloitettuani kirjoitin seuraavat viisi vuotta joka päivä. Kirjoitin mustekynällä vihkoihin, kunnes, sukulaisten painostuksesta, siirryin tekstinkäsittelyohjelmaan. Ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa harrastin sulkuja ja ajatusviivoja. Teksti oli minä-muotoista. Myöhemmin stilisoin turhat välimerkit ja muutin minä-muodon hän-muotoon, mikä persoonamuoto tuntui toimivan paremmin ja mahdollistavan kerronnallisesti enemmän.

Kirjoitusvaiheessa Pimeä huone oli henkilöhahmovetoinen teos. Sen päähenkilö, 80-luvun lopun nuori nainen, muistutti minua ja teosta voi pitää klassisena esikoisena, kehityskertomuksena.

Kirjoittaessani viljelin mustaa huumoria ja liioittelin. Lempitermini oli absurdi. Luin John Irwingin Garpin maailmaa ja lisäilin tekstiini tekojäseniä ja paikaltaan lumpsahtelevia silmämunia. Luin Angela Carterin Maagista lelukauppaa ja niin vain minunkin päähenkilöni päätyi puuteroimaan häpykarvansa. Anna-Leena Härkösen Häräntappoase oli tehnyt minuun vaikutuksen muutamaa vuotta aiemmin ja innoitti minua kirjoittamaan miehen merkeistä ja taivasta kohti kurottavista tornadoista. Kävin iltalukiota, tallasin Tampereen katuja, värjäsin hiuksiani, otin mutakylpyjä Provinssirockissa, laskettelin, kävin solariumissa ja remusin viikonloppuisin Hepokatti-nimisessä diskossa. Elettiin suurvaltojen vastakkainasettelun ja Tshernobylin ydinonnettomuuden aikoja ja kas, niin kävi, että kolmepäiset kalat uiskentelivat painajaisistani paperille.

Selailin nimikirjaa ja valitsin tarinani päähenkilölle nimeksi Raakkelin. Nimi puhutteli minua, eikä vähiten tarjoamansa symboliikan ansiosta.

”Pöydällä oli kasa maatila-aiheisia opuksia, joista päällimmäisenä kuvakirja maatalon pienistä eläimistä: lampaista, sioista, kanoista ja kalkkunoista. Erityisesti äitiä viehättivät kuvat pienistä karitsoista. Hän näki itsensä niissä.

Hän sulki silmänsä ja näki erikokoisia lihakirveitä rivissä ja veriroiskeita siellä täällä. Kukitettu alttari näytti hyvältä, mutta tuoksui pahalta. Ambran ja muiden suitsukkeiden haju leijaili kuvottavana ilmassa. Kukkien seassa oli puolimätiä hedelmiä ja multaisia vihanneksia. Äiti loikkasi ottamaan suuhunsa yhden porkkanan. Hän asteli alttarilla suloisesti kuin valkovillainen karitsa, ja söi vielä toisen porkkanan. Mutta sitten hän puraisi porkkanan sijasta kieleensä, kirveen terä välkähti, hiki teurastajan kainaloissa haisi imelälle, kuului viuhahdus ja PAM!

Äidille tehtiin keisarinleikkaus. Tyttövauva kiidätettiin kohdusta keskoskaappiin ja hänelle annettiin hätäkaste.

Hänet kastettiin Raakkeliksi.

Raakkel tarkoittaa lammasta. ” (Pimeä huone, 18 – 19)

Pimeästä huoneesta sanottua

Pimeä huone valmistui ja julkaistiin WSOY:n Kotimaisen kaunokirjallisuuden osastolta 1993.

Kirjan liepeestä:
”Niina Revon esikoisromaani Pimeä huone on puberteetin kuvaus, joka ei pysy sovinnaisissa raameissaan; kehitystarina, jossa lopullinen totuus päähenkilöstä muuttuu sitä mukaa kuin kirja etenee.
Niina Repo kertoo Raakkelin tarinan tässä hetkessä ja Muistelmissa kuolleesta talosta, jotka Raakkel kirjoittaa ja antaa poikaystävälleen Ristianille. Lukija seuraa kahta todellisuutta, kahta toisiaan ruokkivaa totuutta.
Raakkel Ainut on erilainen, kohtuuton nuori. Seksimaanikko, komeroon sulkeutuva bulimikko, joka hakee ja soisi löytävänsä. Vai onko? Vai haluaako hän vain tehdä vaikutuksen Ristianiin? Hän ottaa ohjat käsiinsä, ja nuo ohjat kuuluvat yleensä kovaa juoksevalle hevoselle. Ristian katsoo vierestä, kun Raakkel vie vieraita. Ristian tuntuu olevan ainut, jonka kanssa Raakkel ei rakastele.
Muistelmissaan Raakkel kertoo karmean tarinan lapsuudestaan; ylensyönnistä, koulukiusaamisesta ja neuroottisista vanhemmistaan.”

Pimeän huoneen ja kirjallisen kentän kohtaaminen oli hyvä kokemus. Kirja herätti kiinnostusta, siitä julkaistiin runsaasti kritiikkejä ja sille myönnettiin palkintoja: Kirjakerhon tunnustuspalkinto 1993, Tampereen kaupungin tunnustuspalkinto 1993 ja Suomen arvostelijain liiton Turun osaston Kritiikin punnukset 1/2 kiloa vuoden debyytistä 1994. Pimeää huonetta pidettiin tuoreena ja ”toivottomasta aihevalinnastaan huolimatta” onnistuneena teoksena.

”Esikoisen voimaa
On elämyksellistä, ja nykyään harvinaistakin lukea alle kolmekymppisen esikoiskirjailijan hyvä teos. Niina Repo on 22-vuotias Tampereelta turkulaistunut kulttuurihistorian opiskelija. Omaperäinen kirja nuoruudesta aloittaa hänen kirjallisen uransa./ Kirjan tuore kertomistyyli ja nasevat ilmaisut virkistävät.” (Salo 1993.)

”Toivoton tapaus voitokkaasti
Jos nuori esikoiskirjailija haluaa vajota todella toivottomaan aiheeseen, kannattaa 1) syventyä omiin aikuistumisen ahdistuksiin, 2) kirjoittaa niistä mä-muodossa ja 3) huutaa eksistentiaalisiin maailmantuskan pimeyksiin.
Jos nuoresta esikoiskirjailijasta kuitenkin löytyy tavanomaista enemmän paukkuja, toivottoman lähtökohdan voi kääntää päälaelleen ja lopulta voitokseen.
Tämän harvinaisen tempun onnistuu tekemään Niina Repo, 22, esikoisromaanissaan Pimeä huone.
Pimeä huone on tuore, terhakas ja tragikoominen romaani, joka antaa selviä lupauksia tulevasta. / Tärkeä ratkaisu Pimeässä huoneessa on sen rakenne.” (Aamulehti 1993.)

”Sielu kasvattaa ruumista
Niina Repo on yksi tämän vuoden nuorista (nais)esikoiskirjailijoista. Pimeä huone on kieleltään ja rakenteeltaan uusi ja tuore. Siinä kyseenalaistetaan totuus ja kokemus. Mitä tapahtuu reaalimaailmassa, mikä kokijan omassa tajunnassa, mielikuvituksessa? Kuka on subjekti? Onko olemassa objektia? Onko olemassa objektiivista todellisuutta?/ Niina Revon kieli on nuoren naisen kieltä. Hän rikkoo perinteistä kertomista; ei ole kaikkitietävä, muttei myöskään ulkopuolinen. Kieli on puhetta, tapa leikkiä tyylikeinoilla, kyseenalaistaa vanhaa, lainata, parodioida.” (Oulun ylioppilaslehti 27.10.1993.)